|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944. Aselepo astui voimaan 4. syyskuuta kello 07.00 Suomen osalta, Neuvostoliitto lopetti sotatoimet vasta vuorokautta myöhemmin 5. syyskuuta[1] . Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta ja lopullinen rauhansopimus 10. helmikuuta 1947 Pariisissa.
muokkaa Sotaa edeltäneet tapahtumatmuokkaa Välirauha
Talvisodan päättymisen jälkeen alkanut välirauhan aika ei ollut rauha sanan varsinaisessa merkityksessä. Eurooppa oli sodassa ja Suomikin pysyi poikkeustilassa. Rauhan aikana sotilaskouluttamatta jääneet 100 000 nostoväkeen kuuluvaa määrättiin astumaan palvelukseen ja heidän sotilaskoulutuksensa talvisodan loppuvaiheessa vähäiseksi havaitun reservin lisäämiseksi aloitettiin. Kanta-aliupseereiksi koulutustehtävää varten pyydettiin jäämään talvisodassa kunnostautuneita ryhmänjohtajia. Suomi tähtäsi kansainvälisesti todettuun mahdolliseen enimmäismäärään väestöstä, mikä voitaisiin irrottaa muista tehtävistä armeijan palvelukseen eli 16 %:iin. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat kesäkuussa ja liitti ne itseensä elokuussa 1940. Saksa puolestaan hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan ja valtasi ne nopeasti huhti-toukokuussa 1940. Toukokuussa 1940 Ranskan rintama murtui ja maan pohjoisosan miehitti Saksa suoraan ja eteläosaan muodostettiin Saksalle ulkopoliittisesti ystävällinen Vichyn hallitus, joka ei voinut jatkaa taistelua brittien rinnalla. Näin Euroopan länsivallat eivät olleet enää ulkopoliittinen vaihtoehto puolueettomuuden ylläpitämiseksikenen mukaan?, kun Britannia valmistautui suuriin ilmataisteluihin estääkseen Britteinsaarien valtaamiseen tähtäävät Saksan sitä vastaan suorittamat laajat strategisiksi tarkoitetut pommitukset. Itämeri oli suljettu Neuvostoliiton ja Saksan toimesta; ulkomaankaupalle ainoa vapaa väylä valtamerille oli hankala ja pitkä Liinahamarin reitti Petsamoon. Kun Saksa miehitti Pohjois-Norjan 15. kesäkuuta ja miehitti Petsamon laivaväylän viereisen Kalastajasaarennon länsiosat, Suomen fyysinen eristäminen oli lähes täydellinen; Saksa pystyisi halutessaan nopeasti katkaisemaan Suomen viimeisen avoimen ulkomaankaupan reitin länteen.[2][3] Kesäkuussa 1940 Saksan vallattua Norja ja Ranskan Neuvostoliitto aloitti Suomen painostamisen. Ensimmäinen vaatimus oli saada takaisin kaikki Kannakselta ja Hankoniemeltä pois viedyt laitteet. Lisäksi vaadittiin osuutta Petsamon nikkelikaivoksiin. Heinäkuussa Neuvostoliitto esitti vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista, ja oikeutta junakuljetuksiin Suomen alueen poikki Hankoon.[4] Elokuussa Suomen hallitus joutui erottamaan ministeri Tannerinlähde?. Neuvostoliitto vähensivät painostustaan Suomea kohtaan vasta kevättalvella seuraavana vuonna.[5] Välirauhan aikainen poliittinen ilmapiiri oli painostavakenen mukaan?; esimerkiksi Baltian nopea miehittäminen ja liittäminen Neuvostoliittoon, kommunistien mellakat ja suorasanaiset uhkailut ja Aeron Kaleva-lentokoneen alasampuminen 14. kesäkuuta Suomenlahteen 1940 Kerin majakan lähellä koettiin hyvin vahvasti Suomessa. Suomi oli saarrettu ja koki olevansa yksinkenen mukaan?lähde?, kun Baltia ja Norja oli vallattu, Saksa ja Neuvostoliitto diplomaattisessa rauhantilassa keskenään, ja Ruotsi kääntänyt virallisen selkänsälähde?. Puna-armeijan esikunta oli antanut Leningradin sotilaspiirille ohjeen Suomea vastaan käytävän uuden sodan varalle 18. syyskuuta 1940lähde?. Käskyä tarkennettiin 25. marraskuuta vaatimuksella laatia hyökkäyssuunnitelma sellaisen tilanteen varalta, jossa Suomi olisi yksin vihollinenlähde?. Itämeren laivasto laati Ahvenanmaan tarkan valtaussuunnitelman ja Hangon tukikohdan joukot siirrettiin Leningradin sotilaspiirin alaisuuteen ja sen puolustussuunta käännettiin 12. marraskuuta 1940 mantereen suuntaiseksilähde?. Suomen asioiden hoito siirrettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatille NKVD:lle, ja lisäksi hyökkäysjoukkoja alettiin siirtää ryhmitysalueilleenlähde?. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kävi marraskuussa Berliinissä pyytämässä Saksan johtajalta Adolf Hitleriltä suostumusta Suomen miehitykseen.[6] Hitler kuitenkin varoitti neuvostoliittolaisia pysymään poissa Suomesta, sillä hänellä oli jo mielessään hyökkäys Neuvostoliittoon ja siihen hän halusi mukaan myös Suomen. Marsalkka Mannerheim sai elokuussa 1940 Saksalta tiedustelun kauttakulun sallimisesta Pohjanlahden satamista Kirkkoniemeen. Samalla ilmoitettiin, että Suomen oli mahdollista ostaa sotakalustoa Saksasta. Kauttakulkusopimus allekirjoitettiin syyskuussa 1940; tässä vaiheessa aseostot Saksasta oli jo aloitettu ja ensimmäiset saksalaisjoukot maassa. Saksan ohjeiden mukaan pitkitetyt neuvottelut Petsamon kaivosten nikkelituotannosta kariutuivat tammikuussa 1941 ja vastalauseeksi Neuvostoliitto lopetti vientinsä Suomeen.[7] Pian 90 % ulkomaankaupasta hoidettiin Saksan kautta. Suomen ja Saksan koordinoidut toimet jatkosotaa ennen alkoivat maiden korkeimman sotilasjohdon välisillä neuvotteluilla talvella 1940-1941. Yleisesikuntien päälliköt neuvottelivat tammikuussa Berliinissä. Saksalaiset tiedustelivat muun muassa kauanko Suomella vei aikaa saada armeijansa Neuvostoliiton vastaiselle rajalle, ja sai myös vastauksen. Lapissa tehtiin helmikuusta 1941 tienrakennus- ja tiedusteluyhteistyötä saksalaisten kanssa. Suomeen alkoi saapua saksalaisia joukkoja, joiden määrä oli lopulta jatkosodan syttyesssä runsaat 40 000. Helmi–maaliskuun aikana saksalaiset harjoittivat Pohjois-Suomessa järjestelmällistä tiedustelua. Huhtikuussa 1941 alettiin insinööritoimisto Rataksessa värvätä vapaaehtoisia Waffen-SS:n Wiking-divisioonan suomalaispataljoonaan. Värväystä jatkui kesäkuulle 1941. Ensimmäiset värvätyt lähtivät Saksaan koulutukseen toukokuussa 1941. Toukokuussa Suomen hallitus teki tietoisen päätöksen liittymisestä Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon.[8] Suomi ajautui valitsemaan Saksan ja Neuvostoliiton välillä ja Saksa tarvitsi Suomen maa- ja merialuetta tukialueeksi Neuvostoliittoa vastaan suunniteltavalle hyökkäykselleen erityisesti Suomen Lapissa Murmanskin haltuun ottamiseksi tavoitteenaan Arkangelin tasa ja etelässä Suomenlahtea ja Karjalankannasta, jotta Leningradin valtaaminen ja sen täydellinen tuhoaminen olisi tullut mahdolliseksi. Yhteistyöstä jättäytymisellä Suomi olisi pahimmillaan jäänyt suurvaltojen sotatantereeksi, mitä vaihtoehtoa tosin Saksan mukaan lähteminenkään ei sulkenut pois. Päätös sisälsi kuitenkin ehtoja: muun muassa sen, että Saksa hyökkää ensin, ja Suomi aloittaa avoimet sotatoimet vasta Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen.[9]Malline:Täsmennä 17. kesäkuuta 1941 julistettiin yleinen liikekannallepano. 21. kesäkuuta hallitus määräsi 45 000 NL:n rajoilla asunutta evakuoitavaksi. muokkaa Operaatio Barbarossa ja Suomi
Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.-28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja.[10] muokkaa Saksalaisjoukkojen siirrot Pohjois-SuomeenAloittaessaan operaatio Barbarossan eli hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Saksa käytti Suomen aluetta hyväkseen. Ratkaisevat neuvottelut Suomen liittymisestä Saksan rinnalle käytiin molempien maiden sotilasjohdon välillä Helsingissä 3.-6. kesäkuuta. Valmistelut saksalaisjoukkojen saapumiselle aloitettiin heti. Järjestelyt hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoillla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta, jolloin arveltiin hyökkäysvalmistelujen itään jo muutenkin paljastuneen. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000-9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, josta ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.[11] Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Saksan ilmavoimien lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta,[12][13] valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta. muokkaa Tapahtumat juuri ennen sodan alkuaSuomen sodanjohto oli määrännyt sukellusvenelaivueen osallistumaan Viron rannikon miinoittamiseen jo 17.6. ja illalla 21.6. sukellusvenelaivue sai toteuttamiskäskyn tehtävälleen. 22. päivänä aloittivat suomalaiset sukellusveneet sekä suomalaiset ja saksalaiset laivat Suomenlahden miinoittamisen, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivasto ei pystyisi liikkumaan vapaasti Suomenlahdella saksalaisten Baltiaan avattavaksi suunnitellun maarintaman sivustassa Leningradiin suunnattavassa hyökkäyksessä, eikä varsinkaan hyökkäämään Ahvenanmaalle, joka oli Suomen kannalta elintärkeä pitää omassa hallussa. Miinoitus ulotettiin 22. päivänä Neuvostoliiton miehittämän Viron (muun muassa Tallinnan) edustalle. Suomalaiset sukellusveneet laskivat miinoja Viron rannikolle 22.6.1941 kello 07.28–09.06 välisenä aikana.[14]lähde tarkemmin?[15] Miinoituksella oli tarkoitus estää Neuvostoliiton Itämeren laivaston pääsy alueelle. Elokuun lopussa, Tallinnan evakuoinnin yhteydessä nämä miinoitteet johtivat 16 000 ihmisen hukkumiseen. Kun Suomeen saapui tieto Saksan hyökkäyksen alkamisesta aloittivat Suomen merivoimat välittömästi Operaatio Kilpapurjehduksen, eli joukkojen siirrot demilitarisoidulle Ahvenanmaalle. Neuvostoliiton lentokoneet tekivät sodan ensimmäisen ilmahyökkäyksen suomalaisia vastaan hyökätessään tähän operaatioon osallistuneita sota-aluksia sekä rannikkolinnakkeita vastaan 22. kesäkuuta klo 6.05. Lisäksi Hangosta tulitettiin tykistöllä suomalaiskohteita. Aikaisemmin samana yönä saksalaiset yhteistyössä Suomen Valtiollisen poliisin kanssa valtasivat Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin ja pidättivät koko henkilökunnan perheineen. Konsulaatin arkistot tutkittiin sekä Gestapon että Valpon toimesta.[16] Ilmailuhistoriaa tutkineen tohtori Hannu Valtosen teorian mukaan saksalaiset pommikoneet lensivät yöllä 21.-22.6.1941 Itä-Preussista Etelä-Suomen ilmatilan kautta Laatokan pohjoispuolelle ja sieltä etelään Leningradin seudulle, missä Saksa ja Neuvostoliitto kävivät operaation ensimmäiset ilmataistelut noin kello kolmen jälkeen aamuyöllä. Tämän jälkeen saksalaiset pommittajat lensivät Uttiin, missä ne tankattiin ja mistä ne jatkoivat kotikentilleen Itä-Preussiin. Myös Saksan merivoimat käyttivät hyväkseen Suomen aluetta, ne olivat tukeutuneet Suomen rannikkoon ja satamiin jo kesäkuun puolivälistä alkaen.[17] 22. kesäkuuta Adolf Hitler julisti Suomen taistelevan liitossa – im Bunde – Saksan kanssa, mikä oli puolueettomuutta ylläpitävälle Suomen ulkopoliittiselle johdolle kiusallinen, koska se viestitti maailmalle että Suomi olisi ollut liittoutunut Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan aloitetussa sodassa. Nämä toimet provosoivat osaltaan Neuvostoliiton aloittamaan sotatoimet myös Suomea vastaan, koska se katsoi Suomen sallivan alueensa käytön hyökkäykseen itseään vastaan. Saksan kanssa aloitetuista koordinoiduista merisotatoimista ja Saksan Nurmeksen tasolta Petsamoon asti sijoittamasta armeijasta huolimatta Suomi ilmoitti pysyvänsä ulkopoliittisesti puolueettomana. muokkaa Sodan kulkumuokkaa Sota alkaa
Kun 25. kesäkuuta Puna-armeijan ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 koneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta, pääministeri Jukka Rangell totesi radiossa että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa. Sota julistettiin 26. kesäkuuta. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Suomen armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella ja luoteesta Laatokkaa kohti 10. heinäkuuta. Elokuun loppuun mennessä kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat. Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen. muokkaa Suur-Suomea rakentamassa
Jo sisällissodan aikana vuonna 1918 Mannerheim oli Antreassa Karjalankannaksella antanut julistuksen, jossa toteaa ettei tulisi laittamaan miekkaansa tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Jatkosodassa Mannerheim antoi kuuluisan ns. miekantuppipäiväkäskynsä, jossa hän viittasi julistukseensa. Päiväkäskyssä oli mainintoja myös "suuresta Suomesta", mikä jo tuolloin aiheutti kielteistäkin huomiota poliittisissa piireissä. Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet muuallakin kuin oikeistossa halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa. Saksan ollessa tukena siihen oli mahdollisuus. Toisaalta oli taloudellisia motiiveja Itä-Karjalan metsävarantojen hyödyntämisen muodossa. Alueita ei kuitenkaan juridisesti liitetty Suomeen, vaan eduskunta julisti vain talvisodassa menetetyt alueet Suomeen kuuluviksi. Alueiden hoidosta vastasi Itä-Karjalaan asetettu sotilashallinto, joka teki valmistelevia toimenpiteitä vallattujen alueiden liittämiseksi Suomeen. Valloitetulle alueelle perustettiin internointileirejä, joita omana aikanaan nimitettiin aluksi "keskitysleireiksi" ja myöhemmin "siirtoleireiksi".[18] Niihin suljettiin:[19]
Kansalliseksi väestöksi määrittelyssä miellettiin syntyperältään suomensukuinen väestö.[20][21] Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen väestöä, joka perinteisesti sattuu puhumaan venäjää, siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli tätä paitsi pakkautunut ei-suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä, 1. huhtikuuta 1942.[22] Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan "keskitysleireillä" oli jopa 137,5 ‰, huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (26 ‰), saatikka Suomessa (13,1 ‰). Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttää olleen heikko ravitsemustilanne, ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30 -vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten suuri suhteellinen osuus (lähes 50 %).[23] Jatkosodan aikana Suomeen siirtyi saksalaisten miehittämältä Inkerin alueelta noin 62 000 inkerinsuomalaista. muokkaa AsemasotaJoulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä ja alkoi asemasotavaihe, jota kesti kaksi ja puoli vuotta. 6. joulukuuta 1941 eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen palauttaen Tarton rauhan rajat. Suhteet ulkomaihin huononivat Suomen joukkojen edetessä. Yhdistynyt kuningaskunta katkaisi diplomaattisuhteet 1. elokuuta ja uhkasi sodalla 22. syyskuuta, jollei etenemistä katkaistaisi. Suomen liityttyä antikomintern-sopimukseen 25. marraskuuta Britannia jätti ultimaatumin, jossa se vaati vihollisuuksien lopettamista 5. joulukuuta mennessä. Jäätyään ilman tyydyttävää vastausta Lontoo ilmoitti 6. joulukuuta sodanjulistuksesta Suomelle, mutta varsinaisia taisteluja ei sen jälkeen maiden välillä käyty (muita vähäisiksi katsottavia toimenpiteitä kylläkin: esimerkiksi suomalaiset Englannissa, tai englantilaisissa kauppalaivoissa olleet merimiehet internoitiin sodanjulistuksen jälkeen). Myös Australia, Kanada ja Uusi-Seelanti toimittivat sodanjulistuksen Suomelle. Hyökkäys pysäytettiin Leningradiin tunkeutumatta ja Karjalassa ennen kuin saksalaiset olivat kokeneet ensimmäisen vastoinkäymisensä Moskovan edustalla joulukuussa 1941. Eteneminen tuli kalliiksi. Vuonna 1941 kaatui sotilaita enemmän kuin koko talvisodassa ja enemmän kuin vuoden 1944 suurhyökkäyksessä. Mannerheim ja Ryti suhtautuivat kielteisesti Leningradin valloitukseen ja sen suoraan tukemiseen, samoin kuin Muurmannin radan katkaisemiseen, jotta argumentti erillissodasta pitäisi ja jotta Suomella säilyisivät paremmat rauhanneuvottelumahdollisuudet Saksan mahdollisen häviönkin yhteydessä[24] Suomalaiset eivät päästäneet saksalaisia Kannakselle johtamaan tykistönsä tulta Leningradiin ja Kronstadtiin. Kesällä 1942 muodostettu Laivasto-osasto K, joka oli operatiivisesti alistettu suomalaisten komentoon, hyökkäsi useita kertoja Leningradin huoltoyhteyksiä vastaan Etelä-Laatokalla. Lisäksi jo pelkkä hyökkäyksen uhka Suomen suunnalta vaikeutti Leningradin puolustusta.[25] Jatkosodan aikana tuotanto ja ulkomaankauppa vähenevät, mikä aiheutti ongelmia maan elintarvikehuollolle. Vaikein ruokatilanne oli vuosien 1942-1943 välisenä talvena. Tällöin esimerkiksi rintamamiehillä ilmeni puutostauteja, ja erityisesti osalla nuoremmista miehistä ruuanpuutteesta johtuvaa yleistä heikkoutta. Tilanteen pelasti ruokatarvikkeiden tuonti lähinnä Saksasta ja sen vaikutuspiirissä olevista maista. Lisäksi rintamamiesten tilannetta helpottivat Pohjois-Suomessa olevat saksalaisjoukot, jotka muonittivat 50 000 vastuualueellaan olevaa suomalaissotilasta. Huolimatta pitkien kuljetusmatkojen mukanaan tuomista käytännön ongelmista, yksitoikkoisesta ruuasta ja rajoitetuista annoksista rintamamiesten muonitus onnistui tyydyttävästi. Rintamamiesten keskuudessa esiintyi jatkosodan aikana kaikkiaan 300 sairaalahoitoa vaatinutta puutostautitapausta, mitä voidaan pitää varsin pienenä määränä.[26] muokkaa 1942Vuonna 1942 taistelut jatkuivat hajanaisesti Syvärillä ja Kiestingissä. Suomalaisten ainoaksi hyökkäyssotatoimeksi koko asemasodan aikana jäi Suursaaren valtaus maaliskuussa.[27] 4. kesäkuuta Mannerheim täytti 75 vuotta, ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa ja valitteli, ettei ollut voinut Romanian öljyn varmistamiseksi Saksalle tehdä mitään Suomen hyväksi talvisotaa ennen tai sen aikana. Neuvostoliittolaiset lähettivät sotilasosaston suomalaisten rintamalinjan taakse Rukajärven tienoille. Suomalaiset kuitenkin kukistivat yrityksen lyhyellä takaa-ajolla. muokkaa 1943Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa alettiin Suomessa pyrkiä ottamaan etäisyyttä Saksaan. Eduskunta alkoi osoittaa tyytymättömyyttä Rytiä kohtaan, mikä ilmeni ulkoministeri R.J. Wittingin arvostelusta Rydin allekirjoitettua antikomintern-sopimuksen. Eduskunta kieltäytyi jatkamasta Rytille myönnettyä valtalakia. Tämä ei kuitenkaan estänyt hänen uudelleenvalintaansa kahden vuoden lisäkaudeksi helmikuussa 1943. Pääministeri Rangellin hallitus kuitenkin vaihdettiin vähemmän saksalaismieliseen Edwin Linkomiehen johtamaan hallitukseen. Hallitus pysyi koossa pääasiassa sosiaalidemokraattien valtiovarainministerin Väinö Tannerin ansiosta. Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden, mutta sopimukseen ei päästy. Neuvostoliitto ilmoitti jo 8.2. olevansa halukas rauhaan. Yhdysvallat vaati Suomen itsenäisyyden säilyttämistä, ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Washingtonissa, A. Litvinov, ilmoittikin ettei Neuvostoliitto aikonut kokonaisuudessaan miehittää Suomea. Suomalaiset saivat saman vakuutuksen Tukholmasta Aleksandra Kollontailta. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita. Rauhanehdot lyötiin lukkoon liittoutuneiden kesken Teheranin konferenssissa joulukuussa. Stalinin ehtoihin kuuluivat vuoden 1940 rauhan rajat, Hanko tai Petsamo pysyvästi Neuvostoliitolle ja puolien sotavahinkojen korvaaminen, saksalaisten karkottaminen maasta ja demobilisaatio. Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä. muokkaa 1944Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot maaliskuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla ("rauhanpommitukset") helmikuun aikana. Neuvostoliitto halusi nopean ratkaisun sodalle jotta se pystyisi keskittämään joukkonsa Berliinin valtaukseen.
Puna-armeija lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944 ja kaksi viikkoa myöhemmin Maaselän suunnalla. 10. kesäkuuta, neljä päivää Normandian maihinnousun jälkeen, Yhdysvallat julisti Suomen ja sen johtajien olevan saksanmielisiä ja pyysi lähettiläs Procopétä poistumaan maasta. Neuvostoliiton tykistökeskitykset ja ylivoima valituilla hyökkäyskaistoilla mursivat suomalaisen puolustuksen.[28] Suurhyökkäyksen alettua Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatien ehdotonta antautumista. Suomalaisten puolustus murtui Valkeasaaressa 10. kesäkuuta 1944. VT-linja (Vammelsuu-Taipale) murtui Kuuterselässä 14. kesäkuuta ja Viipuri vallattiin suomalaisilta lähes taisteluitta 20. kesäkuuta. Moskovassa oli jo ennen hyökkäystä valmistauduttu siihen, että Suomi miehitettäisiin. 22. kesäkuuta, rintaman ollessa luhistumaisillaan, ilmoitti Suomen hallitus Moskovaan olevansa halukas luopumaan sodasta ja katkaisemaan suhteensa Saksaan. Neuvostoliitto vaati vastauksessaan ehdotonta antautumista. Samana päivänä Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop saapui maahan ja ilmoitti, että Saksa jatkaisi tuen antamistaan vain jos Suomi solmisi liiton Saksan kanssa ja jatkaisi sotimista.
Kesäkuussa 1944 tuhottu Josif Stalin 2 -panssarivaunu
Saksalaiset vaativat Suomelta sitoutumista sotaan, koska Narvan rintama oli heille tärkeä. Presidentti Risto Ryti teki saksalaisten kanssa 26. kesäkuuta ns. Ryti-Ribbentrop-sopimuksen, joka velvoitti Suomea olemaan neuvottelematta erillisrauhaa ja lisäsi saksalaisten materiaalitoimituksia. Sopimuksen merkitystä on kuitenkin 2000-luvun alussa kyseenalaistettu. Rytin allekirjoittaessa kirjeensä Hitlerille pääosa saksalaisista panssarintorjunta-aseista, syöksypommittajista, rynnäkkötykeistä ja jalkaväkidivisioonista oli jo Suomessa tai matkalla. Ryti-Ribbentrop-sopimus ei ollut sitova valtiosopimus vaan ainoastaan Rytin henkilökohtainen vakuutus siitä, ettei hän tasavallan presidenttinä toimiessaan tee erillisrauhaa. Erillisrauha tehtiin sen jälkeen kun Ryti oli eronnut tehtävästään ja eduskunta oli poikkeuslailla valinnut marsalkka Mannerheimin presidentiksi. Neuvostoarmeija valloitti Petroskoin 28. kesäkuuta 1944. Ennen vetäytymistään suomalaiset jakoivat kahden viikon ruoan asukkaille, mikä on sotahistoriassa harvinainen ellei jopa ainutlaatuinen teko. Syväriltä suomalaiset onnistuivat vetäytymään järjestyneesti, kun taas Kannaksella joukot olivat monin paikoin hajaantuneet. Rintamaorganisaatio kesti kuitenkin etulinjan suuriakin menetyksiä, jos tykistön tulenjohto, panssarintorjunta ja konetuliaseitten verkko vain säilyivät. Sen sijaan taisteluun suuresti vaikuttava ongelma oli kokonaisten yksiköitten luvaton irtautuminen etulinjasta.[28] Valkeasaaresta on Viipuriin noin sadan kilometrin matka, jonka taittamiseen Puna-armeija käytti kymmenen päivää. Vaikka suomalaisten vetäytymisvauhti oli siten keskimäärin noin 10 kilometriä päivässä, mitä voidaan pitää sotilaallisesti onnistuneena suorituksena, manööveri aiheutti suomalaisille suuria ongelmia. Ongelmat ilmenivät muun muassa Viipurin nopeana menetyksenä ja karkuruutena.[28] Neuvostoarmeijan viivyttäminen mahdollisti toisaalta lisäjoukkojen hallitun siirron Kannaksen rintamalle. Puolustustaistelussa suomalaisten tukena oli myös saksalaisia joukkoja. Erityistä merkitystä Kannaksen torjuntataisteluille on sanottu olleen Saksan jo aikaisemmin toimittamalla panssarintorjunta-aseistuksella, koska suomalaisten käytössä ollut pst-tykistö ei ollut tehokas uusimpia neuvostopanssareita ("Klim Vorošilov" ja "Josif Stalin") vastaan. Kannaksen puolustustaistelun taistelulennoista suoritti lyhyen aikaa hyvin merkittävän osan saksalainen Lento-osasto Kuhlmey, erityisesti maataistelukoneita, huoltoyhteyksiä ja huoltoa vastaan suunnatuin iskuin, mutta materiaalinen ilmaherruus oli venäläisten. Yleisimmän arvion mukaan kenttätykistön taitava keskittäminen ja hyvä yhteistoiminta sitkeästi taistelleen jalkaväen kanssa auttoivat suomalaisia ainoina toisessa maailmansodassa pysäyttämään Neuvostoliiton strategisen suurhyökkäyksen Tali-Ihantalan taistelussa 25. kesäkuuta–9. heinäkuuta 1944, Äyräpäässä–Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Joidenkin historioitsijoiden mielestä Saksan tuki oli torjuntataistelun onnistumiselle ratkaisevan tärkeää. Heinäkuun puolenvälin jälkeen tilanne Kannaksella vakiintui ja madame Kollontai ilmoitti 12. heinäkuuta ruotsalaisten välityksellä, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen "väärinkäsityksestään".
Syväriltä puna-armeijan eteneminen jatkui, mutta se pysäytettiin kiivaissa taisteluissa U-asemassa Impilahden–Jänisjärven tasalla. Myös pohjoisessa suomalaiset vetäytyivät. Vanhan rajan Ilomantsissa ylittäneet yli kahden divisioonan vahvuiset joukot torjuttiin ja tuhottiin 9. elokuuta päättyneessä Ilomantsin taistelussa. Neuvostoliitto luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ja Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että Neuvostoliitto oli valmis aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. 1. elokuuta Ryti erosi ja Mannerheim nimitettiin hänen seuraajakseen. Mannerheim nimitti uuden hallituksen 7. elokuuta. Suomella oli kesän 1944 torjuntataisteluissa käytössä 14 jalkaväkidivisioonaa, seitsemän prikaatia ja panssaridivisioona. Puna-armeija käytti Suomen rintamalla yhteensä 54 divisioonaa, 11 jalkaväkiprikaatia ja seitsemän linnoitusalueen joukkoja eli yhteensä 68 yhtymän verran joukkoja, yhteismäärältään noin 605 000 miestä, joiden taisteluvälineistö oli ylivoimainen. Suomalaisten kokonaistappiot olivat Kannaksella noin 44 500 ja Itä-Karjalassa noin 19 500 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Puna-armeijan tappiot olivat vähintään 96 400 miestä. muokkaa RauhaRytin erottua tehtävistään ja 4. elokuuta virkaan astunut uudeksi presidentiksi valittu Mannerheim katsoi elokuun puolivälissä Rytin tekemän Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisena kirjeenä lähetetyn vakuutuksen olevan pätemätön sitomaan Suomea Saksaan. Rauhanehdot saatiin elokuun lopussa. Neuvostoliiton ehtona aselevolle oli suhteiden katkaiseminen Saksaan. Eduskunta äänesti 2. syyskuuta suhteiden katkaisemisen puolesta äänin 113–43 ja Neuvostoliitto oli valmis aloittamaan aselevon 4. syyskuuta 1944 kello 8.00 sillä edellytyksellä, että Suomi tiedottaa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Suomalaiset lopettivat sotatoimet tuona ajankohtana, mutta neuvostoliittolaiset jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden, mikä ilmeisesti johtui tiedotteen julkaisun viivästymisestä.[29] Rauhanehtoina oli Saksasta irtautuminen, armeijan rauhanaikaiselle kannalle saattaminen sekä siitä huolimatta Wehrmachtin ja SS:n joukkojen karkottaminen Pohjois-Suomesta, mikä johti Lapin sotaan. Sota alkoi varsinaisesti suomalaisten tekemällä Tornion maihinnousulla 1. lokakuuta, minkä jälkeen ei saksalaisten kanssa enää voitu sopia vetäytymisaikataulusta kuten siihen asti. Sotatoimet olivat välttämättömiä Neuvostoliiton painostuksesta. Koska armeijan pääjoukot tuli kotiuttaa joulukuun alussa 1944, tuli sodan loppuvaiheesta "lasten ristiretki", jossa armeijan kantahenkilökunta johti vain nuorimpia ikäluokkia. Neuvostoliitto ei suostunut solmimaan heti lopullista rauhaa, ja Moskovassa allekirjoitettiin 19. syyskuuta välirauha:
Jatkosodan loppu käytännössä sammutti myös Suur-Suomi-aatteen, koska sen toteuttamiselle ei enää ollut poliittisia eikä sotilaallisia edellytyksiä. Neuvostoliitto oli voittanut sodan ja laatinut Suomelle ankarat rauhanehdot, jossa muun muassa Suomen alue entisestään pieneni. Jatkosodan aikana Suomeen siirretyt inkerinsuomalaiset piti välirauhanehtojen mukaan palauttaa takaisin Neuvostoliittoon. Heitä kohtasi Neuvostoliitossa karkottaminen Siperiaan. muokkaa Suomen ja Saksan suhde jatkosodan aikanaKeskustelu jatkosodan alusta, suurhyökkäyksen yllätyksestä, torjuntavoitosta ja saksalaisten osuudesta jatkuu edelleen sekä muistelmakirjallisuudessa että tutkimuksissa. Sodan lopusta 1980-luvun loppuun asti käytiin keskustelua sodan alkamisesta, jossa nk. ajopuuteorian katsottiin selittävän Suomen tien sotaan. Suurhyökkäys-aiheessa perinteisen käsityksen mukaan Stalin tarvitsi voimat ensisijaisesti Saksaa vastaan. Hyökkäyksen jatkaminen käsketylle Kymijoen linjalle olisi edellyttänyt uusia suunnitelmia ja lisäjoukkojen keskityksiä, ja sitä taas yleistilanne ja vuodenajan vaihtuminen eivät olisi sallineet. Siksi Neuvostoliitto suostui neuvoteltuun erillisrauhaan, vaikka liittoutuneet olivat sopineet vaativansa Saksalta ja sen liittolaisilta antautumista. Suomalaiset katsoivat olevansa Saksan "kanssasotijoita" omine päämäärineen eivätkä liittolaisia. Keskustelu siitä, oliko Suomi liittoutunut Saksan kanssa vai sotiko se omaa erillistä sotaansa, ns. erillissota-teesi, on jatkunut Suomessa 2000-luvulle asti. Virallisen poliittisen näkemyksen mukaan Suomi ja Saksa eivät olleet liitossa (muun muassa presidentti Tarja Halosen lausunnot 60. voitonpäivän edellä[30]). Ulkomaisessa historiantutkimuksessa on kuitenkin vallitseva käsitys siitä, että Suomi oli Saksan liittolainen,[31] ja myös osa suomalaisia tutkijoita on sitä mieltä, että Suomi olisi ollut de facto Saksan liittolainen. Suomessa Markku Jokisipilän väitöskirja ”Aseveljiä vai liittolaisia?” muutti perinteistä tulkintaa. Jokisipilän tutkimuksen mukaan erillissodasta alettiin Suomessa puhua vasta silloin, kun sotaonni alkoi kääntyä ja Saksan häviö näyttää yhä selvemmältä. Vuonna 2008 myös historian professori Henrik Meinander otti kantaa erillissodan käsityksestä luopumisen puolesta[32] Liittonäkemyksen kannattajat kiinnittävät huomiota esimerkiksi siihen, että joukko korkea-arvoisia suomalaisupseereita sai etukäteen tietoja operaatio Barbarossasta siten, että jatkosota oli olennaisesti sidoksissa tähän operaatioon. Näin ollen Suomen jatkosotaa sellaisena kuin se käytiin ei olisi sodittu ilman Saksan merkittävää materiaalista ja strategista tukea. Suomi ei ollut de jure Saksan liittolainen, sillä Suomen ja Saksan välille ei oltu solmittu liittosopimusta, vaikka Saksa sitä vaatikin useampaan otteeseen, mutta de facto Suomi oli Saksan liittolainen, sillä se kävi sotaa Saksan resursseilla ja aseilla. Varsinkin jatkosodan alkuvaiheessa Suomen operaatiot olivat täysin sidoksissa Saksan omiin operaatioihin ja niistä riippuvaisia. Samoin maiden turvallisuuspoliiseilla oli kiinteät suhteet.[32] Erillissodan piirteitä jatkosota alkoi saada vasta kun Saksan sotaonni kääntyi. Lokakuussa 2008 Helsingin Sanomat teki kyselyn suomalaisten historian professoreiden keskuudessa. Vastanneista 28 professorista 16 (57 %) mukaan Suomi ei käynyt jatkosodassa erillissotaa vaan oli natsi-Saksan liittolainen. Kuusi (21 %) professoreista oli erillissodan kannalla, ja kuusi ei antanut suoraa vastausta.[33] muokkaa Katso myös
muokkaa Lähteet
muokkaa Viitteet
muokkaa Aiheesta muualla
muokkaa Kirjallisuutta
muokkaa Elokuvia
Toinen maailmansota (1939–1945)
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| All Right Reserved © 2007, Designed by Stylish Blog. |